Lauantai-ilta meni opiskelijakonventtiin lähtöä odotellessa. Opiskelin venäjää, laittelin ruokaa, luin Dostojevskiä ja leikin hiustenleikkuukoneella. Tylsistymiseni eteni siihen pisteeseen, että hurautin loputkin hiuskuontalostani pois. Säästyypähän taas hieman rahaa shamppoossa.
Tiedekuntamme paikallisopiskelijat olivat järjestäneet iloksemme paikalliseen soittoruokalaan Manhattaniin konventin. Heidän rytmimusiikkiyhteyeensä soitteli (todella hyvin!), tiskijukka soitti musiikkia gramofonilla ja ihmiset opiskelivat tämäntyyppisissä tapahtumissa tarjolla olevia oppiaineita. Tämä tarkoittaa estetiikkaa, alkoholipolitiikkaa ja vertailevaa erotiikkaa.
Pimeä taksi
Manhattaniin menimme lähikadulta napatuilla pimeillä takseilla. Täällähän joukkoliikenne on järjestetty paremmin kuin hyvin. Metron, bussien, sähköonnikoiden, raitiovaunujen, pikkubussien ja virallisten taksien lisäksi jokainen yksityisauto on potentiaalinen pimeä taksi. Kadunvarressa käsivarttaan verryttelevä jalankulkija saa kyytitarjouksen, jos ei toiselta, niin viimeistään kolmannelta ohiajavalta autolta. Hintaneuvottelujen jälkeen kyyti joko kelpaa tai ei. 3-4 hengen kyyditys asuntolaltamme keskustaan maksaa yhteensä 200 ruplaa. Iltaisin hintapyynnöt ovat korkeampiakin ollen esimerkiksi 600, mutta 200 ruplalla pääsee kun pysäyttää riittävän monta autoa.
Kyydit eivät luonnollisesti ole täysin vaarattomia. Epäonninen ranskalainen tuttavamme ryöstettiin jokin aika sitten ajonmatkan päätteeksi. Ehkä olosuhteillakin oli vaikutusta asiaan. Hän oli noussut vahvassa etanolitoksikologisessa tilassa yksin autoon. Kuljettaja oli pysäyttänyt auton sivukadulle, jolloin paikalle oli tullut kaksi miestä teräaseiden kanssa. Onneksi ainoat tappiot olivat rahallisia ja materiaalisia.
Paikalla
Ilta, tai oikeastaan yö, meni mukavasti. Bileet alkoivat kello 24.00..?! Jutustelin pyrkien kiertelemään eri ihmisten parissa. Luonnollisesti uusi hieno kampaukseni herätti huomiota. Samoin juomavalintani. Eräskin nuori nainen tuli paheksumaan kolajuomaani, koska siinä on niin paljon sokeria. Olut olisi kuulemma ollut terveellisempää! Mutta kun kevytkolavirvoitusjuomia ei ollut tarjolla!
Pelasin loistavalla ammattitaidollani illan aikana myös pöytäjalkapalloa. Tiedättehän tuon puulaatikon, jonka ilmatilassa metallitakojen varassa roikkuvia ukkeleita pyöritetään hullun raivolla pyrkien saamaan pallo vastustajan maaliin ennenkuin koko hökötys hajoaa? Osoittauduin pelissä yllättävän hyväksi. Koska en osaa pelata tuota(kaan) peliä ollenkaan, lähinnä olin tekemättä mitään. Tällä taktiikalla ukkelini eivät olleet pallon tiellä sen sinkoillessa hallitsemattomasti laatikon seinämältä toiselle. Pelaajaparini rajut laukaukset pääsivät näin esteettä vastustajan maaliin minun pelaajahahmojeni välistä.
Kokeilin myös taitojani, (lue: taidottomuuttani) biljardissa. Hävisin kaikki yksin- ja kaksinpelini... No, toki olisin voittanut jos olisin halunut, mutta kohteliaana miehenä halusin antaa vastustajalle voitoniloa.
Suurin järkytys muulle juhayleisölle taisi olla kuitenkin esiintymiseni tanssilattialla. Muilla ainakin oli hauskaa seuratessaan hytkymistäni musiikin mukana. Huomattakoon, että en kirjoita "musiikin tahdissa". Diskohumpan lisäksi notkutin lantiotani mm. rock-musiikin rytmein.
Takaisin
Paluumatkalla nappasimme yökerhon edestä pimeän taksin sopien maksuksi samaiset 200 ruplaa. Minulla ei kielitaito vielä riittäisi hintaneuvotteluihin, mutta onneksi irlantilaisvahvistuksemme herra J hoiti asian tyylikkäästi kotiin. Tarjosimme kyydin samalla parille venäläiselle opiskelijaystävättärellemme.
Kulkuneuvo oli tyyliltään hyvin lähellä ns. amis-toyotaa. Ladaan oli viritelty wunderbaumia, ledivaloja takaikkunalle ja keinonahkapenkkiä. Auton tekninen kunto olikin sitten jäänyt vähemmälle huomiolla. Pelkääjän puoleisen ikkunan saimme kiinni siten, että kuljettaja kipaisi ulos autosta ja nosti ikkunan paikalleen ulkopuolelta. Jarrut(kin) autosta löytyivät. Parasta niistä oli se, että hidastuvuusvoimien takia ei ollut ongelmia pysyä penkissä kiinni. Jarrutettaessa vauhti hiipui tasaisen hitaasti, onneksi kuitenkin joka risteyksessä (juuri ja juuri ) ennen edessäajavia autoja.
Valitettavasti kuljettaja ei tuntenut reittiä asuntolallemme. Ensimmäisen suunnistusyrityksen jälkeen saavuimme takaisin lähtöpaikkaamme! Toiselle yritykselle kaivoin kartan taskustani. Takapenkillä nöpöttäen luimme sitä kännykän valossa ohjaten kuljettajaa eri risteyksissä oikeahkoon suuntaan. Kävi ilmi, että minä tunsin kaupungin koko seurueesta ehdottomasti parhaiten. Kuljettajalla ei ollut mitään hajua ilmansuunnista venäläisystävillämme ollessa tuntumaa suuntiin vielä vähemmän. Suurin haaste oli saada oma räikkösemme uskomaan minun ohjeitani. Joissakin risteyksissä porhalsimme väärään suuntaan, mutta lopulta saavuimme yhtenä kappaleena kotikulmille.
Matkalla mmme edes joutuneet kahden OMON- sotilaan pysäyttämäksi, vaikka jäimmekin norkoilemaan heidän kulunvalvontapisteensä viereen pohtiessamme seuraavaa reitinvalintaa. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten valko-harmaisiin mastopukuihin sonnustautuneet kalasnikoveja kantavat ammattilaiset hoitavat tarkastustilanteen!
Perille saavuttuamme havaitsimme, että asuntolan ovi oli lukossa. Vartija pitää turvallisuussyistä (?) oven säpissä aamuyön avaten sen vasta kello 06.00. Jos saavut paikalle ennen sitä - odotat ulkona. Jokunen aika sitten italian lahja maailmalle herra G oli hermostunut odottamiseen ja lyönyt oven sivuikkunan rikki kello 05.55. Tämäkään toiminto ei auttanut sisäänpääsyssä etuajassa, koska kaksikerrosikkunasta oli sisempi jäänyt edelleen ehjäksi.
Toinen sankari puolestaan oli nukkunut yhden aamuyön tunnit pihalla odottaen ovien armollista aukeamista. Edelleen kolmas veijari oli yrittänyt kiertää vartijan kiipeämällä ensimmäisen kerroksen ikkunasta sisään. Tuloksena vartijan yritys saada tämä yrittäjä häädettyä kokonaan pois asuntolasta...
Topakka vartija ei sitten millään suostu aukaisemaan alaovea asukkaille ennen tuota maagista kello 06.00. Ei, vaikka vartija on koko ajan alakerrassa oven vieressä. Tai no, aukaisee hän toki, jos hänelle maksaa siitä erikseen. Onhan tämä sentään Venäjä. :)
Tämä alaovitemppuilu kuulostaa ulkopuolisesta varmasti samankaltaiselta käytökseltä, jota voisi odottaa 15 vuotiaiden rippikoululeirillä. Asukkaat yrittävät hiipiä sisään ja ulos tuvistaan valvojien yrittäessä ottaa heitä kiinni. On tietysti hyvä, ja täysin asiallista, että 20 - 45 vuotiaita asuntola-asukkaita pompotetaan lähes mielivaltaisesti oman asuinpaikkansa suhteen. Ei siinä mitään. Vallan osoittamistarve tavalla a) tai b) on psykologisesti täysin ymmärrettävää. Jos kohta sosiologiselta ja (sanottakoon nyt suoraan) maalaisjärjen kannalta asia on täysin käsittämätön! Pellejä mitä pellejä.
Ainoa positiivinen puoli asiassa oli, että odotusajan 20 minuuttia saattoi käyttää tehokkaasti tutustumalla aikaisemmin takaisin tulleisiin romanialaiseen ja turkkilaiseen opiskelijattareen. He asuvat samassa asuntolassa (no niin tietysti, kun kerta odottivat saman oven takana... höh) opiskellen kansainvälistä suhdepolitiikkaa (international relations).
Kun kysyin tuntevatko he asuinkumppaniani herra Q:ta, sain vastaani epäuskoisen riemastuneen kikatuksen! Tajuttuaan että minä olen se henkilö, josta heidän kurssikaverinsa herra Q on useaan kertaan puhunut, ei riemulla ollut rajoja. Minusta ja "kehityskeskusteluistamme" on kuulemma puhuttu jopa heidän tiedekunnassaan asti. Turkkilainen neiti halusi oikein kädestä pitäen kiittää minua siitä, että olin ollut tiukkana. Tämän enempää en sitten saanutkaan lisätietoja lukuunottamatta epämääräisiä viittauksia huhuihin, joita tiedekunnassa kuulemma liikkuu?! Voi noita nuoria naisia ja heidän loppumatonta juorutoimintaansa.
Nukkumaan aamubanaanin jälkeen kello 06.15. Levotonta unta, jossa taustamusiikkina soi koko ajan diskojumputus.
Ryhtiliike
Sunnuntaipäivän ryhtiliikkeeseen kuuluu asunnon siivoaminen sekä venäjän kielen opiskelu. Kuvamateriaali ryydittäköön ryhtiliikkeeseeni tutustumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti